Tämä materiaali on arkistoitu. Sisältöä ei enää päivitetä. Kaikki sisältö ei välttämättä ole saatavilla.

Luento 5: 5.8. Sähköisen median historiaa


5.8.1. Sähkölennätin ja puhelin
5.8.2. Radio

5.8.3. Televisio
5.8.4. Digitaalinen televisio
5.8.5. Internet


5.8.1. Sähkölennätin ja puhelin


Amerikkalainen Samuel Morse kehitti edeltäjiensä työn pohjalta sähkölennättimen (telegrafi = "kaukokirjoitin"). Toukokuun 25. vuonna 1844 Morse saattoi lähettää onnistuneesti viestin 40 mailin päähän kehittämällään laitteistolla ja koodikielellään (ns. morseaakkoset). Sähkölennättimellä oli olemassa esim. valon käyttöön perustuvia edeltäjiä, mutta silti keksintö oli mullistava. Ennen viestit kulkivat niin nopeasti kuin nopein hevonen, juna tai laiva niitä saattoi kuljettaa; nyt sähkösanomat siirtyivät valon nopeudella ja väsymättä jopa mantereelta toiselle. Maailma oli siirtynyt aikaan, jolloin valtameren takaisista asioista saatettiin saada tieto välittömästi eikä vasta viikkojen kuluttua. Erityisesti liike-elämä, valtiojohto, sotilaat ja sanomalehdet hyötyivät tietojen saannin nopeutumisesta.

Hyvin pian sähkölennätin aloitti toimintansa Suomessakin. Tästä todistaa oman aikansa tiedettä menestyksellisesti popularisoinut rovasti Antero Varelius teoksessaan "Enon opetuksia luonnon asioista" (1855). Varelius puhuu ”lieke-postista" (sähkölennätin), joka "ennen kun tämä joutui pränttiin, laitettiin jo Suomeenkin". Varelius kuvaa oman aikansa varhaisnykysuomella keksintöä seuraavasti:

”Liekkeen tuttavuudesta on myös tullut, nykyisimpinä aikoina se sangen hyödyllinen keino, jolla saadaan tietoja kulkemaan yhdessä silmän-räpäyksessä monet peninkulmat. Tiedettäessä liekkeen juoksevan johdattajiansa pitkin sanomattoman kiiruusti, laitellaan tarpeellisesti varustettuja mitalli-lankoja jotka ulottuvat pitkin maata taikka meren pohjaa, pitkät matkat. Kun nyt tehdään määrättyjä lieke-temppuja langan toisessa päässä, niin tuntuvat samat temput heti toisessakin, ja ne ymmärretään niinkuin sanat.”


Sähkölennätin siirsi metallijohdinta pitkin sähkösysäyksiä. Varsin pian opittiin muuntamaan ihmispuheen aikaansaama ilman värähtely mikrofonissa sähköiseksi värähtelyksi ja tämä taas takaisin korvin kuultavaksi ilman värähtelyksi kaiuttimessa tai kuulokkeessa. Puhelin (telefoni) tuli keksityksi vuonna 1876, kun amerikkalainen keksijä Alexander Graham Bell yritti keksiä kuulolaitetta vaimolleen. Puhelinta käytettiin jossain vaiheessa myös joukkoviestinnän välineenä, niin että tilaajat saivat kuunnella määrätunnein uutiset puhelimestaan.

Keksintö tuli pikavauhtia Suomen suuriruhtinaskuntaan: jo seuraavana vuonna asennettiin ensimmäiset telefonit Helsinkiin. Venäjän valtakunnassa katsottiin, että sähkölennättimellä on sotilaallista käyttöä, joten se otettiin tiukasti valtiolliseen sääntelyyn. Sitävastoin puhelimia pidettiin paikallisina viestiminä, joilla ei ollut sotilaallista tai strategista merkitystä, joten puhelinlaitosten sallittiin kehittyä vapaasti. Tämä vauhditti puhelimen leviämistä. Telefonilaitoksen saivat vuonna 1882 Helsingin jälkeen myös Turku, Tampere, Viipuri, Vaasa ja Oulu ja vuoden 1889 loppuun mennessä oli peräti 19 kaupungissa puhelinlaitos. Helsingin ja Porvoon välille saatiin yhteys 1884, mutta muilla paikkakunnilla puhelin pysyi pitkään paikallisessa käytössä.

Tuonaikaiset ulkomaiset kommentaattorit hämmästelivät suomalaisten alttiutta omaksua käyttöön uusia teknisiä laitteita, kuten puhelimen ja polkupyörän. Tätä suomalaisten teknologiamyönteisyyttä on myöhemmin ihmetelty matkapuhelinten räjähdysmäisen yleistymisen yhteydessä. Puhelimen yleistyminen oli kuitenkin verraten hidasta esimerkiksi matkapuhelinten tai television yleistymiseen verrattuna, sillä laite miellettiin yläluokan ja viranomaisten asioimisvälineeksi. Mitäpä sillä tavallinen ihminen olisi tehnyt? Riitti kun kylän kauppiaalla oli puhelin. 1930-luvulla vain puolet puhelimista oli kotitalouksien käytössä.

Vuonna 1877 toinen amerikkalainen keksijä, Thomas Alva Edison keksi keinon tallentaa äänivärähtelyjä aluksi tinapaperiin, sittemmin vahaan (phonografi), tästä kehittyi sittemmin äänen tallentaminen äänilevylle ja soittaminen levysoittimella (gramofoni). Jo varhain huomattiin keksintöön liittyvät suuret liiketoiminnan mahdollisuudet: erityisesti mahdollisuus myydä musiikkia äänitteinä. 1930-luvulla kehitettiin magnetofoni eli nauhuri, äänen tallentamisen väline, joka muuntaa mikrofonin sähkönvaihtelut rautaoksidilla päällystetyn nauhan magneettisuuden vaihteluksi, mikä puolestaan on muunnettavissa takaisin sähkövärähtelyksi ja ääneksi.



[Luennon alkuun] [Seuraava luku]


©Internetix, TYT / Erkki Karvonen