Tämä materiaali on arkistoitu. Sisältöä ei enää päivitetä. Kaikki sisältö ei välttämättä ole saatavilla.

Haanpään tuotannosta

Haanpään ensimmäiset tekstit julkaistiin Pääskynen-nimisessä nuorten kaunokirjallisessa lehdessä; tunnetuin näistä lienee nimerkillä Jousi kirjoitettu pikku novelli Harakka-Esa. Tuotannon varhaisvaiheeseen kuuluvat myös novellikokoelmat Maantietä pitkin (1925) ja Tuuli käy heidän ylitseen (1927) sekä romaani Kolmen Töräpään tarina (1927).

Kaikki kolme teosta saivat hyvän vastaanoton. Ajan kirjalliset auktoriteetit mm. Olavi Paavolainen, Rafael Koskimies, Martti Haavio (P. Mustapää) ja F.E. Sillanpää pitivät Haanpäätä suomalaisen kirjallisuuden tulevana mestarina. Haanpäätä verrattiin mm. Aleksis Kiveen. Pääkaupungin piireille Haanpää oli mystisen pohjoisen luonnonnero - jätkä, joka osasi kirjoittaa alkuvoimaisesti omasta elämänpiiristään. Mielikuvaa Haanpää ruokki itsekin: ensi vierailullaan Helsinkiin hänen kerrotaan pikantiksi yksityiskohdaksi kietaisseen punaisen huivin kaulansa ympärille jätkän asua piristämään. Tästä matkasta on dokumenttina taitelija Väinö Kunnaksen maalaama muotokuva vuodelta 1927.

Haanpää oli jo vapaa kirjailija, sanan nykyaikaisessa mielessä. Hän oli taloudellisesti riippumaton ja ansaitsi toimeentulonsa kirjailijan työllä. Varhaistuotannossa ei ole juuri yhteiskunnallisuutta, olemassaolon hinta tuntuu olevan elämän ankaruus: kuvaukset poikkeuksellisista ihmisistä poikkeuksellisissa tilanteissa täynnä ponnistelua ja taistelua, vastakohtia - kuten rikkaus ja köyhyys, oikeus ja vääryys, elämä ja kuolema.


Maantietä pitkin

Maantietä pitkin ilmestyi samana vuonna, jolloin Haanpää lähti suorittamaan asevelvollisuuttaan. Tuolloisessa Suomessa se merkitsi hänen ikäiselleen maalaispojalle ensimmäistä irtaantumista kodin ja lähimmän kotiseudun piiristä. Haanpäälle se oli myös taloudellisen riippumatomuuden merkki. Hän meni sotaväkeen omin rahoin ja hänen suuntansa oli selvä: - omille jaloilleen - oma nokka tuulta kohti... Se on päämääräni - varma!

Pääskysen "opinnäytteet" olivat olleet vielä eläinsatuja ja kertomuksia. Uusi novellikokoelma kuvaa ihmisiä. Eläimiin liittyy esikoiskokoelman Vaalenneiden luiden tarina, kertomus kuoliaaksi rääkkääntyneestä rahtihevosesta. Miltei kaikissa kokoelman novelleissa on kuoleman pohdintaa. Kypsälle Haanpäälle tyypillinen makaaberi tyyli esiintyy haudankaivajan kuolemasta kertovassa novellissa Viimeinen hauta.


Kolmen Töräpään tarina

Kolmen Töräpään tarina on Haanpään ensimmäinen romaani ja Kai Laitisen mukaan kirjailijan nuoruudenteoksista "epäilemättä vähäpätöisin". Nykykritiikki saattaa tasoittaa Laitisen arviota, sillä Haanpään kuvaaamat ihmiskummat on hyvin tavoitettu ja juonen kuljetuksessa on jotain perin mahdikasta ja ihmissielun yöpuolia osuvasti kuvaavaa. Rakenteeltaan romaani on löyhähkö, veijariromaanin tyylinen.


Kenttä ja kasarmi

Haanpään elämän käännekohtia oli syksy 1925, jolloin hän lähti Kiviniemen kasarmeille asevelvollisuuttaan suorittamaan: "Ensi kerran minä jo tunnettu kirjailija, josta juuri on kirjoitettu monia kehuvia arvosteluja, lähdin korpimaista 'isompaan maailmaan'. Ensi kerran näin höyryhevon, isompia kyliä ja ihmisvilinää".

Vapautta ja yksilöllisyyttä puolustavalle sotilaskoulutuksen monet rajoitukset olivat sietämätön koettelemus. Niinpä Haanpää harrasti tahallisia laiminlyöntejä, jotta ei tarvitsisi "paarustaa komppanin rivissä tai napsia kantapäitä yhteen herrojen edessä ja sotakanslioiden ovensuissa..."

Asevelvollisuusaika muutti naturalistisia kansan ja luonnon kuvauksia tehneen kirjailija Pentti Haanpään pakkojärjestelmien vastustajaksi ja ihmisen kaikkinaisen vapauden yhä tinkimättömäksi puolustajaksi: vuonna 1928 ilmestyi novellikokoelma Kenttä ja kasarmi.

Haanpää arveli jo Kentän ja kasarmin käsikirjoitusta lähettäessään joutuvansa vaikeuksiin. Niin kävikin. Novellikokoelma sytytti yhden ensimmäisistä suomalaisista kirjasodista.

Kirjallisuus oli tarjonnut Venäjän vallan aikana ideentiteettiä ja yhtenäisyyttä etsivälle kansakunnalle yhteisiä ihanteita ja myyttejä. Varsinkin realismin aikana (1880-luvulla) hallitsevia aiheita olivat isänmaa, kansa ja sen historia. Vaikka kirjallisuus 1920-luvulla käsitteli ajan ilmiöitä, arvostettiin yhä kansankuvausta eniten. Tähän kansankuvauksen pitkään perinteeseen Kentän ja kasarmin raadolliset näyt eivät mahtuneet. Kentän ja kasarmin aloittama sotaväkeämme koskeva kirjallinen keskustelu päättyi oikeastaan vasta 1950-luvulla, kun sen purki samanaiheinen laajempi debatti, Tuntemattoman sotilaan synnyttämä polemiikki.

Kentän ja kasarmin boikotin jälkeen Haanpäällä oli vaikeuksia löytää teoksilleen kustantajaa. Se taas aiheutti taloudellisia pulmia. Kirjailija vetäytyi yhä enemmän omiin oloihinsa, julkaisi vuonna 1929 romaanin Hota-Leenan poika ja vuotta myöhemmin novellikokoelman Karavaani. Uskoaan kirjalliseen tulemiseensa hän ei menettänyt; Muistiinmerkinnöistä löytyy tuolta ajalta uhmakas toteamus:"Minä kimpoan kyllä vielä maasta. Sen vielä näkevät kirjalliset herrat."

Noitaympyrä

Kirjalliset työt jatkuivat. 1930-luvun alussa Haanpäällä oli jo vireillä monia töitä. Kun romaani Noitaympyrä, "tuo ihmeellinen" (Hannu Taanila) ja Haanpään koko tuotannon laajin teos valmistui vuonna 1931, ei sille löytynyt kustantajaa. Kentän ja kasarmin jäljet pelottivat nuorta tasavaltaa. Kirjailija tarjosi sitä myös sanomalehdille jatkokertomukseksi.

Noitaympyrän päähenkilö on metsätyömies Pate Teikka. Hän ei löydä sijaansa aikansa suomalaisessa yhteiskunnassa. Hän kohoaa tukkijätkästä työnjohtajaksi. Kuitenkin kun yhtiö painostaa työntekijöitään vallitsevan maailmanpulan varjolla, Teikka ei voi sitä hyvksyä, vaan painuu haanpääliäsesti maantielle. Siellä hän kokee monenlaista, ajautuu lopulta asumaan Lappiin etelästä matkalla olevan maisterioriginellin, Raunion kanssa. Lyhyen hyvän ajan jälkeen Raunio loukkaantuu auto-onnettomuudessa ja tekee turhautuessaan itsemurhan.

Pate Teikka tekee epätoivoissaan ratkaisun, joka kirjoittamisaikana tuntui kustantajien lukijoista varmaankin mahdottomalta: hän astuu rajan yli Neuvostoliittoon. Hän ei näe Suomessa minkäänlaisia elämisen mahdollisuuksia.

Noitaympyrä on ilman muuta Haanpään tuotannon parhaimmistoa. Sen rakenne on luja ja ihmiskuvaus rajua ja monipuolisen viisasta. Kirjailija piti itse teosta parhaanaan. Noitaympyrä ilmestyi vasta kirjailijan kuoleman jälkeen vuonna1956.

Haanpää ajautui taloudelliseen kriisiin, kun kirjoitukset eivät kelvanneet ja hyvinä aikoina muille annetut lainat eivät tulleet maksetuiksi. Muistiinmerkinnöissä on myös monia huolestuneita merkintöjä alkoholin käytöstä ja pelihimosta. Levottomuus vei jälleen tien päälle:"Elämäni siellä (kotona) alkoi olla tympäisyyn saakka mitättömällä retuperällä. Likaisen korttipakan lehteilemistä öin ja päivin." Yöpymiset heinäladoissa, saunoissa, "kortteerissa" tai majataloissa osoittivat Haanpäälle, että maailmassa mahtavat ja vauraat määräävät omien etujensa mukaan. Tavallinen ihminen on vain tykinruokaa eikä arkisella aherruksellaan maallista hyvää saa; hän voi rikastua ainoastaan hyvällä onnella. Kärsimykset synnyttävät elämänarvojen pohdintaa ja toisen kärsimysten tai elämäntukaluuden myötäeläminen - siis empatia - on taiteilijan herkkyyttä. William Shakespeare sanoi sen näin: "Ken naarmuille nauraa, ei haavaa tunne."

1920-ja 1930-luvun vaihteen talouslama ja oikeistopoliittinen suvaitsemattomuus - lapualaisvuodet Suomessa ja nationalismin lisääntyminen kaikkialla Euroopassa - tuovat Muistiinmerkintöihin uudenlaisen sävyn: henkilökohtaisten tuntojen ja tapahtumien tilalle nousee yhä enemmän yhteiskunnallista ajattelua. Syvällinen tieto ja oivallus kirjailijan työn merkityksestä näkyy merkinnässä 9.9.1933: " Nyt lienee aika, jolloin kirjallisuudella olisi tehtävänsä. Sanokaamme tulevaisuuden tendenssi tarkoitusperäisyyttä vastaan. Suuret tuulet tulevat ja myrskylinnut liikkuvat. Ihmiskunta on pian kulkeva kokonaisia aikakausia eroittavan kuilun yli." Tämä ei ole enää "naturalistisen kansankuvaajan" pohdintaa. Tällaiset ajatukset vievät pidempään proosaan: vuonna 1935 ilmestynyt Isännät ja isäntien varjot on huikean tarkkanäköinen kertomus Herneisen mahtitalon romahduksesta talouslaman kourissa, epäoikeudenmukaisuudesta ja yhteiskunnallisista ristiriidoista - jälleen teos, joka on monitasoinen ja ajaton.


Korpisotaa

Talvisodan jälkeen Haanpää julkaisi romaanin Korpisotaa (1940). Sitä on sanottu Haanpään isänmaallisimmaksi kirjaksi 30-lukulaisessa mielessä. Onpa esitetty, että Haanpään aiempaan tuotantoon verrattuna se on hivenen fraasimainen, jopa epäaito. Toisaalta sitä on myös pidetty ensimmäisenä realistisena sotaromaanina suomalaisessa kirjallisuudessa. Tätä sotaromaanin realismin perinnettä jatkoivat myöhemmin Väinö Linna, Veijo Meri ja Paavo Rintala. Korpisotaa on nopeasti syntynyt sotareportaasi, tuoreiden vaikutelmien tilitys.

Korpisodassa päähenkilö on kollektiivi, sodan kuluttama joukko-osasto, vähitellen harveneva ja kovia kokeva, mutta tehtävänsä hoitava rintamasotilasyksikkö.

Isännät ja isäntien varjot -romaanin näkemys siitä, että maailman napamiesten ja ökyrikkaiden taloudelliset vaikuttimet ja edut ovat pula-aikojen, sotien ja tavallisen kansan kärsimysten ja tapattamisen todelliset syyt, on yhä selvemmin esillä Korpisotaa-teoksessa. Sota on sankarin surma.

Ajan riento oli ollut useimmille vielä 1930-luvulla liian rajua, mutta uuden vuosikymmenen alkaessa ja Suomen jouduttua uuteen sotaan Haanpään jo Kentästä ja kasarmista alkaen esittämille pakkojärjestelmiä ja yltiönationalismia vastustaville ajatuksille alkoi löytyä vastakaikua. Korpisotaa toi Haanpäälle jälleen kirjallisen eliitinkin arvostuksen.


Yhdeksän miehen saappaat

Sodan jälkeen vuonna 1945 ilmestynyt Yhdeksän miehen saappaat on avoin ja terve sodan päättömyyden kritiikki. Haanpää esittää teoksessa "Pussisen akan credon" rintamaversion:

"Oli jo marssittu niin pitkästi sotatietä, eikä päätä näkynyt, niin että jo epäiltiin, että tietä on enempi kuin nahkaa."

Teoksen keskeinen hahmo on mieheltä toiselle siirtyvä saapaspari. Sen avulla Haanpää saa kuvattavakseen yhden tiiviin kollektiivin ja voi näin myös kertoa perin erilaisista ihmisistä.

Kirjan rakenne suo mahdollisuuden kuvata useita suomalaisia sodan originelleja. Teoksessa on kymmenittäin rikkaasti hahmoteltuja henkilöitä. Mieleen tulevat venäläisen klassisen kertomakirjallisuuden erikoiset persoonallisuudet. Niin tässä kuin muissakin Haanpään teoksissa henkilöillä on karakterisoivia nimiä: yhden jakson sankari on korttipeliin jatkuvasti sekoava Peli-Jaara, toisen taas luutnantti Jopperi, kolmannen korpraali Korppi.

Teoksen muoto, hetkittäin asbsurdeihin mittoihin nouseva yhden saapasparin ja sen vaihtuvien omistajien tarina sopii sodan järjettömiin, tilapäisiin kehyksiin. Haanpää kertaa myös jo aiemmin esittämänsä teeman: sotien aikainen saksalaismielisyys oli tarpeetonta ja typerää.


Jauhot

Jauhot (1949) on Haanpään tuotannossa poikeuksellinen teos. Se ei kuvaa kirjailijan omaa aikaa, vaan kertoo1800-luvun lopun nälkävuosista, kirjallisuudessamme jo usein monella tavoin kuvatuista kohtalon ajoista.

Teos on sävyiltään humoristinen, pessimistinen ja ironinen. Jossakin pohjoisessa maksetaan hätäaputöiden palkka jauhoissa, mutta - kuin yhdeksn miehen saappaat - palkkajauhot vaihtuvat milloin mihinkin hyödykkeseen. Teoksessa on monta rikkaasti kuvattua keskeistä henkilöhahmoa, he ovat usein sivullisia tarkkailijoita. Niin kuin usein Haanpään tuotannossa näissä näennäisen yksinkertaisissa ihmisissä on sisäistä oveluutta ja viisautta, joilla he ymmärtävät ottaa maailman järjettömyydet vastaan kohtalonomaisina iskuina. Tämä taito auttaa heitä selviämään silloinkin kun elämä vaikeinta on. Selkeää päähenkilöä teoksessa ei ole. Haanpään kertojan ääni kuuluu vapaa-ajattelija Joonas Lunkille. Hänen muhevan ja terävän satiirinsa kohde on saita Sakari-vaari. Haanpään tuotannon monista oivallisista naishahmoista on Jauhoissa kaksi upeaa esimerkkiä: juoruämmät Pöllän Riitta ja Rämeen Mari.


Vääpeli Sadon tapaus

Haanpään tuotannon parhaimmistoon kuuluu Vääpeli Sadon tapaus. Sen juuret ovat Kentän ja kasarmin ajoissa. Vuonna 1935 valmistunut teos julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen.

Kirja on sävyltään jokseenkin synkkä. Päähenkilö on korpraali Kärnä, joka käy järjestelmän puitteissa mahdollista yhden miehen taistelua vääpeli Satoa vastaan. Sato on vanhanpolven sotilasjäärä. Hän käyttää oman henkisen pienuutensa vuoksi pakkojärjestelmän suomaa valtaa ovelaa korpraalia vastaan.

Teoksen loppuratkaisussa on ylevää suuren kohtalon tuntua. Satunnainen ylempi sotilasarvo ei merkitse välttämttä ihmissuhteissa älyllistä tai moraalista ylemmyyttä. Sotilaskurin mielettömyyden kuvaukset ovat voimakaasti tunteisiin vetoavaa tekstiä.

Haanpää harrasti aktiivisesti urheilua ja kirjoitti monta (12 kpl) urheluaiheista "juttua", joiksi hän novelleitaan nimitti. Niistä henkii syvä harrastus ja taju urheilun kaksiarvoisuudesta - kun joku jotain voittaa, joku myös häviää jotain. Haanpään huumori kuvaa urheilun sisintä absurditeettia.

Pentti Haanpäällä - niin kuin merkittävällä taiteilijalla aina - oli poikkeuksellinen kyky asettua toisen ihmisen asemaan, kyky nähdä lainalaisuuksia, erilaisuuksia, ilmiöitä ja niiden vaikutuksia ja seurauksia. Kun tähän yhdistyivät vimma ja palo sanoa, Haanpään tuotantoon pätee kirjailija Helvi Hämäläisen ajatus: "Jos kirjailija onnistuu kuvaamaan sellaista, jonka kautta lukija ymmärtää itsestään ja elämästä jotakin uutta, hän on onnistunut työssään."

Haanpää puolustaa ja arvostaa tuotannossaan tavallisen ihmisen ainutlaatuista ja -kertaista maallista vaellusta - väljän taivaan alla.